llf

Matti Kuortin palaute

Minun elokuvani 2007 -tapahtumassa

KIVELLÄ on tavattoman raikas kokemus. Yltiöpositiivinen, hienolla tavalla komediallisesti virittynyt ihmissuhde-elokuva on harvinaisuus aikana, jota elokuvankin saralla valtaosin hallitsevat kovat arvot.

Elokuvan lähtökohta on herkullinen. Mölkkypeli aiheuttaa muille pelaajille annetun lupauksen: kirjallisuutta opiskelemaan aikova päähenkilö Jarkko uhoaa opettelevansa ulkoa Aleksis Kiven ”Seitsemän veljeksen” seitsemän ensimmäistä lukua seitsemän viikon aikana. Jarkko joutuu tietenkin lunastamaan lupauksensa (hienosti hahmotettu kohtaus!), ja sitten alkaa armoton pänttääminen, kirjasta ja äänikirjasta. Ymmärtäväinen tyttöystävä auttaa. Seksikin jää vähemmälle, kun Aleksis Kiven hienot lauseet täyttävät makuuhuoneen. Väsy tulee HK:n makkaralinjalla vuorotyötä tekevälle Jarkolle helpolla silmään. ”Hyvää yötä”-kohtaukset ovat upean hienovireisiä, dialogin sävyjä myöten. Jälkimmäinen, ”pussit rauhassa”-kohtaus säilyttää kerronnassa raikkaasti elokuvan komediallisen vireen.

Lupauksilla uhoaminen tarttuu muihinkin mölkkääjiin, ja kohta koetaan hirmu hilpeä jakso, jossa yksi kaveri polkee boksereissa Karhupuistosta Kurviin ja toinen laulaa rantakalliolla ”Kalliolle kukkulalle” korkealta ja kovaa. Jakso on musiikkia myöten toteutettu harvinaisen oloisella komediaohjaajan varmuudella. Seuraavassa tehtäväjaksossa sovelletaan yhtä klassisen komedian peruskuvioista: annetaan ymmärtää, että Mikan on hävittyään mölkkylupauksen tehtävä jotain, mutta ei kerrota katsojalle tarkkaan, mikä tehtävä on. Ja niin poikaparka joutuu muuntumaan kännykkäliittymäkauppiaaksi, joka putoaa Makasiinin katosta asiakkaan eteen pää alaspäin!

KIVELLÄ-elokuvan kliimaksi on tietysti se, kun mölkkysakki kokoontuu rantakalliolle todistamaan Jarkon ulkoa lukemaa ”Seitsemää veljestä”. Katsojakin jännittää aidosti, semminkin kun tietää, että Jarkko on jo päässyt Jyväskylään opiskelemaan kirjallisuutta. Jarkon selviytyminen koetuksesta palkitsee niin vilpittömästi iloisen mölkkyporukan kuin käsiensä hikoilua peittelevän katsojankin.

Kohtaus on jälkiäänitetty. Resurssit ja tuotannolla arvattavasti käytössä olleet tilat huomioon ottaen lopputulos on aivan upea. Monologin ja dialogin synkroni on riittävän kohdallaan, foley-aplodit toimivat hyvin. Sisäakustiikan kuuluminen saattaa ärsyttää jotakuta, mutta ei minua: ei Sergio Leonekaan ulkona elokuviaan jälkiäänittänyt ja se kuuluu niissä mestariteoksissa vaan ei häiritse. Yhden erityisneuvon antaisin kuitenkin tuleviin tuotantoihin. Uimarannan atmosfääritehoste kliimaksikohtauksessa on monistettu lyhyestä pätkästä. Jos näin on pakko toimia, suosittelen toistuvien pistemäisten elementtien pois leikkaamista. Nyt kuulemme monta kertaa samat ”ää-ää-äh” (pikkulapsi) ja heti perään ”jeh” (aikuinen mies”).

Elokuvan nuori näyttelijäporukka toimii hienosti ja luontevasti yhteen. Erityisesti pääpari Otto Rönkä ja Sari Jokirinne loistaa aika vaikeissakin kohtauksissa. Heistä voi käyttää kulunutta mutta pätevää sanontaa: kemiat synkkaavat.

KIVELLÄ-elokuvan loppukohtaus lunastaa väittämäni yltiöpositiivisuudesta (eikä epiteetti ”yltiö” ole tässä mikään arvoarvostelma, kunnioitusta pikemminkin). Jarkko ja Elina tapaavat Helsingin asemalla. Kohta liittyy mukaan myös mölkkyjengi. Sovitaan että Jyväskylässä aletaan asua samassa solussa. Yhteisöllisyyden tunne on koskettavan hieno, myös katsojalle, siitä huolimatta että asemalaiturin veturin melulta dialogi ei tahdo kuulua. Aina ei tarvitse kuulla puhetta, tunne välittyy muutenkin.

Aika harvoin olen ollut sillä tavoin onnellinen kuin KIVELLÄ-elokuvan katsomisen jälkeen.

Matti Kuortti, ohjaaja ja käsikirjoittaja
elokuvaäänityksen ja äänisuunnittelun professori